Esko

Minun polkuni omaishoitajana

Joulukuun 27 päivä 2007 n. klo 17.30 muuttui minun suunnitelmani tulevaisuudesta totaalisesti. Eläkkeelle jäämiseen oli aikaa alle 2 vuotta ja olin suunnitellut monenlaista, mitä teen kun olen vapaa työkiireiden jäädessä taakse. Vaimoni Helena oli tuolloin menossa kauppaan pojan kanssa. Kesken matkaa hän sai valtavan päänsäryn ja muutamaa kilometriä myöhemmin vaipui tajuttomana auton istuimelle. Oulussa lääkäri totesi, että vaimoni on saanut aivoverenvuodon ja ennuste on huono, koska hänet oli jouduttu mm elvyttämään. Näistä huonoista ennustuksista huolimatta vaimoni säilyi hengissä, mutta pahoin vammautuneena.

Lähes kuukauden tehohoidon jälkeen Helena pääsi kotikunnan vuodeosastolle kuntoutumaan. N. 4 kk:n päästä sairastumisesta otin hänet eka kertaa kotiin ja sen jälkeen aina vapaapäivinä. Helenan sairaalassaoloaika oli lopulta runsaat 9 kk, jolloin jäin lomalle ja otin samalla hänet kotihoitoon.

Tällaisen tapahtuman jälkeen joutuu asioimaan useassa paikassa. Ensimmäisenä asioin KELA:lla, kun hain vaimolleni sairaspäivärahaa, mutta anomusta ei meinattu ottaa vastaan, ennen kuin siinä on vaimoni allekirjoitus. Vaimoni oli siinä vaiheessa sellaisessa kunnossa, ettei pystynyt kylkeä kääntämään, kirjoittamisesta puhumattakaan ja lisäksi hän ei nähnyt mitään. Onneksi näkö alkoi palautua 4 kk:n päästä.

Ennen kotiin tuloa pidimme palaverin, jossa oli mukana mm. hoitava lääkäri ja kunnan virkamiehet sosiaalipuolelta ja vammaishuollosta. Palaverissa sovittiin, että otan vaimoni kotiin vapaapäiviksi ja ensimmäiseksi työpäiväksi vaimolle tulisi kotiin hoitaja, jos sellainen vain löytyy. Lisäksi luvattiin vähintään 3 vrk vapaata kuukaudessa, jolloin vaimoni menee johonkin hoitopaikkaan, että saan levähtää.

Kyselin tutuiltani, että suostuisiko joku tulemaan töihin yhdeksi päiväksi viikossa hoitamaan vaimoani ja yksi hoitaja löytyikin. Ennen kuin lomani loppui, kertoi hoitajaksi tuleva, että he olivat sopineet vammaisten kotihoidosta vastaavan virkamiehen kanssa, että hän onkin hoitamassa vaimoani kaikki minun työpäivät, joten vaimoni jäisi kotiin koko ajaksi. Minulta ei kysytty tästä asiasta mitään. Ajattelin kyllä, miten jaksan, mutta halusin kokeilla.

Meni 3 kuukautta ja näin kyseisen virkamiehen terveyskeskuksessa ja kyselin, milloin voin pitää niitä intervallivapaita, johon hän sanoi, että voin pitää milloin vain haluan, kun sovin vaimoni hoitajan kanssa. Järkytyin vastauksesta ja kieltäydyin ehdottomasti tällaisesta järjestelystä, koska hoitaja teki jo pitempää päivää kuin minä töissä ja sai palkaksi omaishoitajalle maksettavan vähän yli 600€. Käskin hänen huolehtia viimeistään kuukaudenpäähän vaimolleni hoitopaikan, että pääsen silloin reissuun, jonka olin sopinut jo useita kuukausia aikaisemmin. Hoitopaikkaa ei ollut huolehdittu sovittuun aikaan, niin vein hänet vuodeosastolle tarvitsemiksi päiviksi.

Reissun jälkeen otin yhteyttä sosiaalijohtajaan ja ihmettelin, ettei intervallivapaata minulle järjestetä. Seuraavana päivänä sain puhelun, jossa virkamies ilmoitti, että vasta tänään sain kuulla, että vaimolleni on järjestynyt hoitopaikka viikoksi kerran kuukaudessa.

Huhtikuussa 2008 pidimme jälleen palaverin, kun vaimoni hoitaja oli sanoutunut irti, kun ei jaksanut vaimoni agressiivisuuden vuoksi.

Onneksi löytyi heti myös uusi hoitaja hänelle. Palaverissa ilmeni, (vaimo oli ollut kotona jo lähes 8 kk) että meillä on oikeus kunnalta saatuihin vaippoihin, koska vaimoni tarvitsee jatkuvasti vaippoja. Sama virkamies otti heti vaippojen koot paperille ja jäimme odottamaan niitä. Odotimme n.1,5 kk, jolloin soitin hoitavalle lääkärille, ettei nämä asiat mene miten on sovittu ja vaipat saapuivat vajaan viikon päästä eri virkamiehen tilaamana. Soittaessani virkamiehelle, meni puhelu aina vastaajaan.

Näitten vaippojen takia sain taistella koko ajan virkamiehen eläkkeelle jäämiseen asti. Intervallihoitoihin oli myös lisätty ylimääräinen päivä tai maksu oli korotettu, onneksi nyt on helpompaa.

Asioidessani KELA:lla kohtelu vaihtelee. Kerran en saanut apua, vaikka toimisto oli tyhjä, kun vein fysio- ja toimintaterapiakaavakkeen täytettäväksi, koska kaavake on parempi kuulemma täyttää kotona, kun ei tiedetä mitä terapiaa haetaan, vaikka lääkärintodistuksessa käskettiin hakea kyseisiä terapioita. Jaksamiseeni vaikutti myös suuresti, kun työpaikkani oli suuren muutoksen keskellä, eikä siellä haluttu ottaa millään lailla huomioon sitä, että olin omaishoitaja ja nukkuminen jäi usein tosi vähälle.

Olen pyrkinyt kuntouttamaan vaimoani mahdollisimman paljon itse. Olen hankkinut mm juoksumaton, joka on erittäin hyvä näin sydäntalvella kovien pakkasten aikaan. Kävelytän häntä matolla ja ulkona keskimäärin 6 – 7 km päivässä. Olen pannut merkille, että meitä omaishoitajia ei arvosteta kuin lähipiirissä. Kunnan taholta arvostusta on   turha odottaa ja usein tuntuu, ettei meitä haluta kuin kiusata ja viedä rahat. Näistä Kelan ja kunnan virkamiehistä voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon, mutta, kun pyrkii heihin olemaan mahdollisimman vähän yhteydessä, niin voi oma mielenterveys säilyä parempana.

Liityimme 2008 Kainuun afasia- ja aivohalvaus-yhdistykseen. Olemme käyneet yhdistyksen järjestämissä tapahtumissa ja leireillä muutaman kerran. Olemme nauttineet näistä tapahtumista. Vertaistuki on usein se, joka antaa voimia eniten jatkaa uuteen päivään.

 Esko Luukkonen on puoliso ja omaishoitaja

Kainuun Aivoyhdistys ry:n jäsen