Helenan juttu Live-säätiön tekemänä

Live-säätiö on tehnyt Helenasta jutun

Helenan kuntoutus 

Puhelimen toiseen päähän kuuluu, kuinka Helena Tervonen hymyilee kertoessaan tarinaansa. Neljätoista vuotta sitten Tervonen työskenteli maantiedon, biologian ja kemian opettajana Kouvolan seudulla. Hän pulahti kaksi kertaa viikossa uimaan paikallisessa uimahallissa ja vietti aktiivista arkea – kunnes selkäydinkanava-ahtauma ja aivoverenvuoto muuttivat elämän.

Tervosen kipeää selkää ei pystytty leikkaamaan, ja hän sai ahtaumaansa laitekuntoutusta sekä kipulääkettä. Aivoverenvuodon seurauksena vasen puoli kehosta halvaantui, kivut piinasivat Tervosta ja hänelle puhkesi epilepsia. Lopulta Tervonen joutui sairaseläkkeelle 51-vuotiaana ja muutti takaisin kotipaikkakunnalleen Kajaaniin. Elämän hän näkee palapelinä, joka tarvittaessa pitää rakentaa aina uudestaan.

– Kuljen nykyään kodin ulkopuolella pyörätuolilla, ja arjen askareissa minua tukee henkilökohtainen avustajani. Sairauksieni hoito on jatkunut 16 vuoden ajan vaativana lääkinnällisenä kuntoutuksena. Vaatii paljon ihmiseltä, että hän jaksaa hakeutua kuntoutukseen yhä uudestaan ja täyttää papereita Kelaan, Tervonen sanoo.

Pian Kajaaniin muuttamisen jälkeen Tervonen pääsi vaativaan lääkinnälliseen kuntoutukseen Live Iisalmeen. Kehon vasenta puolta vahvistettiin henkilökohtaisella kuntoutuksella, ja Tervonen sai tuekseen toimintaterapeutin, fysioterapeutin ja neurologin. Kuntoutuksessa harjoiteltiin muun muassa tasapainoa ja lihaskuntoa.

– Entisenä uinnin harrastajana olin hyvin iloinen, kun pääsin allasterapiaan. Monipuolinen ohjelmisto ja Liven ammatti-ihmiset tekivät tehtävänsä. Kuntoutus vahvisti minua myös henkisesti ja toi lisää voimavaroja arkeen. Sain tukea siihen, että kyllä minäkin uskallan, pystyn ja kykenen, Tervonen kertoo.

Kuntoutuksessa vahvistettiin kehon halvaantunutta puolta. Kuvassa Tervosen kanssa harjoitteita tekee Liven fysioterapeutti Emmi Herd. 

Voimaa vertaistuesta ja kohtaamisista

Vaikka Tervonen on saanut paljon apua ja tukea, ovat sairaudet koetelleet häntäkin. Voimaa hän on etsinyt vapaaehtoistyöstä Kainuun aivoyhdistys ry:ssä. Hän on kiertänyt hoito- ja hoivakodeissa, sairaaloissa ja klubeissa, kertonut omista kokemuksistaan ja kuunnellut aivoverenkiertohäiriöihin sairastuneita. Auttamisen halun lisäksi se on tuonut hänelle itselleen paljon hyvää, ja kiittävää palautetta on tullut runsaasti.

Omaisilla ja hoitohenkilökunnalla ei usein ole aikaa olla läsnä sairastuneelle, sanoo Tervonen. Moni on kysynyt, miten hänkään jaksaa kohdata monien sairauksien kanssa kamppailevia ihmisiä. Toisten auttaminen kävi Tervoselle kuitenkin jo lapsuudessa rakkaaksi, sillä hänellä on kaksi lyhytkasvuista sisarta.

– Perimässään sairastuneet sisareni ovat hyvin sinnikkäitä ihmisiä, ja ammennan heistä voimaa. Lisäksi edesmennyt äitini oli hyvin voimakastahtoinen ja sinnikäs. Moni antaa helposti periksi, vaikka ei kannattaisi: aina tulee uusia sairauksia, mutta pitää yrittää ponnistella, tukea muita ja luoda toivoa.

Sekä vertaistuki että kuntoutus Livessä ovat tuoneet kaivattua seurallisuutta Tervosen elämään. Puhelinnumeroita on vaihdettu ja kuulumisia kyselty. Allasterapiassa kuntoutujat kannustivat toisiaan vahvistumaan, ja Tervosesta oli vapauttavaa kertoa omista haasteistaan muille kuntoutuksen aikana.

– Livessä saimme tukea toisiamme ja luoda ymmärrystä siitä, että tunnemme toistemme vaikeudet. Pohdimme yhdessä myös keinoja selvitä haasteiden keskellä. Itseäni helpottaa muiden kanssa oleminen ja yhdessä tekeminen, Tervonen kertoo.

Hyväksyntä on tie eteenpäin

Tervonen kantaa huolta siitä, että yksinäisyys koettelee Suomessa niin sairastuneita kuin terveitäkin ihmisiä. Hän kannustaa jokaista hakeutumaan kotoa toisten pariin, vaikka se tuntuisikin haastavalta. Hän kutsuu usein itse itsensä kylään ystäviensä luokse ja tapaa muita ihmisiä säännöllisesti.

– Jokaisella meistä on omat huolemme, ja on tärkeää, että niistä pystyy kertomaan luotettavalle ystävälle. Ystävä- ja tuttavaverkostoa kannattaa rakentaa pitkäjänteisesti. Me tarvitsemme aina toisia ihmisiä, eikä kenenkään ole hyvä olla yksin, Tervonen sanoo.

Kukaan ei voi pakottaa toista hakemaan apua tai menemään ihmisten pariin, ja siksi Tervonen korostaa oman aktiivisuuden merkitystä. On inhimillistä tuntea surua ja vihaa, jos sairaus vie esimerkiksi työ- tai ajokyvyn: Tervonen kertoo itsekin ärtyvänsä hieman helpommin kuin ennen sairastumista. Jossain vaiheessa tilanne pitää hyväksyä, jotta voi päästä eteenpäin ja rakentaa niin hyvän elämän kuin mahdollista.

– Aivoverenvuotoon sairastuminen on auttanut minua olemaan kiitollinen jokaisesta aamusta, johon saan herätä. Haluan olla onnellinen ja elää tämän päivän, en murehtia tulevasta. Vaikka olisi sairautta, yhdessä menemme läpi vaikka harmaan kiven, Tervonen sanoo.

Huhtikuussa Tervonen täyttää 67 vuotta, ja hän suhtautuu tulevaisuuteen kohtalaisen toiveikkaasti. Iloa tuottaa ystävien ja vertaistuen lisäksi seitsemänvuotias Etelä-Suomessa asuva lapsenlapsi, joka tulee kylään kesällä. Siksikään Tervonen ei aio antaa periksi.

– Aion kamppailla ja elää vaikka sukulaisten suruksi. Elämä on kestävyysjuoksu, ei pikamatka, Tervonen sanoo pilke silmäkulmassa.